Olen ihaillut siellä sun täällä kankaanpainantaa ja niiden kauniita jälkiä. Vinttikamarista ja verstaalta-blogista kerran bongasin murkkupaidan, aikani sitä haudoin ja niin syntyi meidän perheen murkkupaidat. Kiitos vaan sabluunan tekijälle, ilman apua en olisi selviytynyt.

Oman tunikani olen tehnyt jo ennen kuin mulla oli lapsia, eli... voisko olla jo 10 vuotta vanha, pelkkänä valkoisena se palveli pitkään. Jonkin aikaa se makasi kaapissa. Nyt se sai uuden elämän näin:

Mä olisin halunnut tästä puserosta kivat kuvat, niin että pusero ois ollu mun päällä, mutta peilinkautta en osaa enkä halua kuvata, ja hovikuvaaja on ollu kovin kiireinen.

Vanhempi pojista sai omansa. Nuorempi olis halunnu kans, mutta luulenpa että hän saa tästä sitten kunhan tämä tulee pieneksi tänhetken käyttäjälleen, ja into tehdä muita kuvia olis mulla aika suuri.

Pojan pusero on oikeastaan vihreä. Ihan perustrikoota ja mustaa ohutta resoria on toi kaulus. Kaava on jostakin Ottobresta. Olen lainannut kirjastosta jo aikoja sitten ja palautettukkin, etten voi edes kaivaa mistä.

Mä jotenkin ihastuin ajatukseen että yksi murkku hiipii salaa olkapäällä. Ja kyllähän tuo yksinäinen murkku sai omassa olkapäässäni huomiota kun töissä olin.

 

Nyt vaan tää pe*hanan vuodatus alkaa muuttuu niin prooksi ettei tällänen tavallinen tallaaja tahdo osata päivityksiään tehdä. Saa nähdä kauanko jaksan... Ihan hukassa olin taas kuvien lisäämisessä, joka muuten kesti luvattoman kauan.